Ajankäyttöä ja alkukankeutta

Eipä ole ihmeitä tapahtunut sitten viime kerran. Samassa jamassa jammaillaan. Tosin ajatustyötä olen tehnyt ahkerasti ja hyvin suunniteltuhan on jo puoliksi tehty?

Ajankäyttö on yksi ydinkysymyksistä, jota olen pohtinut viime päivät. Missä välissä ehdin tehdä kaiken sen, mitä mieleni halajaa? Ja mistä aloitan? Miten minulla on arjen pyörteissä, työn ja kotitöiden lomassa, voimia tehdä selvitystyötäni?

Olen päättänyt, että jo tuntikin illassa riittää, että homma etenee. Jos saan edes yhden hyllyn tai nurkan käytyä läpi, olen oikealla tiellä. Liikoja ei itseltään kannata vaatia, tai projekti kuoleutuu nopeasti ylivoimaisuuteensa. Arjenkin pitää rullata, tai pian siivottavaa on kaksin verroin.

Mutta mistä sitten pitäisi aloittaa ja miten edetä - sen kaiken muun ohessa? Olen raivannut ja raivonnut ympäri huushollia ja kokeillut tuloksetta myös muutamia mullistavia "ideologioita", kuten Marie Kondon metodeja ja yhden tavaran heittämistä pois joka päivä. Olen tehnyt suunnitelmia ja laatinut listoja tavaran karsimiseksi. Ja kun olen sitten räjäyttänyt yhden paikan siivotakseni sen totaalisesti, jälkijäristys on vienyt lopulta koko huushollin kriittiseen tilaan.

Vika ei ole yhdessäkään tuntemassani metodissa, sen enempää kuin kyvyssäni luoda järjestystä kaaokseen. Vika on ajankäytössä. Haukkaan liian suuren palan kerrallaan, aloitan isolla vaihteella ja aika loppuu kesken. Arki alkaa ja keskeneräinen projekti jää elämään omaa elämäänsä, leviten hiljalleen käsiin. Tällä kertaa näin ei saa käydä. On maltettava tehdä vähemmän kerrallaan ja mietittävä asiat loppuun asti, ennen varsinaiseen työhön ryhtymistä.

Ensimmäisenä ajattelen kotimme kaappeja ja komeroita. On annettava niille selkeä käyttötarkoitus, etteivät hyllyt täyttyisi enää epämääräisillä asioilla. Toisaalta pohdin myös, mikä kotimme kolkista minua eniten nyppii ja ärsyttää. Mihin iskisin kynteni. Jokin pieni ja tärkeä paikka, jonka ojentaminen ilahduttaisi ja antaisi voimia jatkaa eteenpäin.

Eteinen alkaa heti kummitella mielessäni. Kun astun ulko-ovesta sisään, kompastelen ensitöikseni kenkätelineen ympärillä vellovaan jalkineröykkiöön. Takit vyöryvät putouksen tavoin alas naulakkosyvennyksestä ja siellä täällä esiin pilkistää palloja, mailoja ja reppuja. Kaapin oven takana lymyilee banaanilaatikoihin sullottuina lisää kenkiä, hattuja, hanskoja ja huiveja, palloja, jääkiekkoja ja työkaluja.. Aaaaarrghh!!!

On aika käydä läpi tulevan talven toppavarusteet, villavaatteet ja jalkineet. Eteinen menee siinä samalla ja lopputulos ilahduttaa kaikkia, jotka ovesta sisään astuvatkaan. Nyt vain tuumasta toimeen!

Tästä se lähtee!

Olen kurkkuani myöten täynnä kotonamme vallitsevaa kaaosta! Tavaraa on liikaa.
Osalle tarpeellisistakin asioista ei ole mitään erityistä säilytyspaikkaa, jolloin ne jäävät ajelehtimaan päämäärättömästi milloin minnekin. Kaapeissa puolestaan uinuu turhuuksia joka hyllyllä ja ne vievät tilaa edellä mainituilta. Banaanilaatikot toimivat kaappien jatkeena, kätkien sisäänsä kaikkea tuota ja lisäksi vielä paljon muuta.

Miten tässä näin on päässyt käymään ja mikä tärkeämpää - miten tästä päästään taas takaisin järkevään järjestykseen ja kestävään kodin siisteyteen? Siitä tässä blogissa on kyse.

Työelämä ahmaisee arjesta valtavan osan ja perustavaa laatua olevat kotityöt toisen mokoman. Muu aika vierähtää usein lasten harrastusten mukana kuskaten, raviten ja kannustaen. Mitä suurempi perhe, sitä ahkerammin pestään pyykkiä ja tiskiä ja sitä reilummin kokataan. Meillä pöydän ääreen istahtaa kerralla kahdeksan henkeä erityisruokavalioineen.

Ongelmaa osaltaan helpottava koko perheen yhteinen viikkosiivous on jäänyt toistaiseksi pelkän ajatuksen asteelle. Kun käynnistän imurin, alkaa ulko-ovella käydä kova veto ja jäämme pian koiran kanssa kaksin tuijottelemaan toisiamme. Tällä porukalla ei luulisi menevän kauaa yhden kerrostaloasunnon siivouksessa, mutta yksikseen saa huhkia monta tuntia.

Olin 17 vuotta kotiäitinä ja hoidin yleensä siivoukset ja pyykkäykset näppärästi isompien lasten ollessa koulussa. Kun siirryin työelämään, alkoi kotimme ns. leviämään käsiin. Havahduin siihen kyllä, mutta yritin vain sitkeästi jatkaa sooloilua "kodin hengettären" roolissani. Tämä hahmo alkaa kuitenkin olemaan jo henkihieverissä. Näin ei voi jatkua enää!

Tästä voi tulla pitkä tarina, mutta toivottavasti se on joka sanan arvoinen.

Miksi sitten jaan tämän nolon tosiasian blogimuodossa kaikelle kansalle? Siksi, koska uskon, että en ole yksin näiden kysymysten äärellä. Ja jos jokin keksimistäni ratkaisuista auttaa edes jotakin toista samojen asioiden kanssa painivaa, olen tyytyväinen.

Koska rahaa valmiisiin ratkaisuihin ei ole, on improvisoitava. Koska maailma hukkuu roskiin, on kierrätettävä ja uusiokäytettävä. Koska haluan tehdä pysyviä ratkaisuja, on myös harkittava.

Oli miten oli, niin tästä se lähtee!